Heippa!
Lumi on valostuttanut alkuvuotta. Talvinen sää on mahdollistanut nauttimisen käsillä olevan vuodenajan ulkoiluaktiviteeteistä. Hyvä niin! Jos ikuinen marraskuun sää olisi jatkunut kevääseen asti, olisimme varmasti kyllästyneet sisällä kököttelyyn, ja mielikin olisi ollut mustempi pimeydestä.
Tällä kertaa kerron ajanjaksosta joulukuun puolesta välistä tähän päivään eli viimeisimmästä yhdeksän viikon ajasta. Joulukuun 14. sain vasempaan polveeni tekonivelen, mutta sitä ennen vähän taustaa asiaan.
Tasan vuosi ennen operaatiota olin sairauslomalla polven takia (en ensimmäistä kertaa) ja silloin sainkin lähetteen ortopedille, jonne pääsin viime vuoden toukokuussa. Siellä lääkäri teki päätöksen kokoproteesin laittamisesta, ja operaation odotus kesti tästä seitsemän kuukautta.
Polvi on tähystetty vamman takia viimeksi kymmenisen vuotta sitten. Jo silloin lääkäri näki pitkälle kehittyneen artroosin. Sain ohjeet lajeista, jotka sopivat nivelrikkoiselle. Jotenkin kolahti, että nelikymppisenä juoksut oli juostu, ja oli siirryttävä pysyvästi pehmeämpiin lajeihin.
Olin nuorempana loukannut polveni useita kertoja. Parikymppisenä siitä operoitiin katkennut eturistiside, joka tuohon aikaan vaati ison avoleikkauksen, kipsin, pitkän kuntoutuksen ja vuoden urheilukiellon. Muistan sen olleen isku vyön alle. Harrastin nuorena paljon eri lajeja ja olin kohtalaisen loukkaantumisherkkä. Nivelet eivät vammoista oikein pidä, vaikka ne saataisiin hyvin korjattuakin. Minulla kolhut edesauttoivat artroosin kehittymistä, ja tekonivelen laitto tuli aiheelliseksi suhteellisen nuorella iällä.
En muista vuosikausiin ottaneeni kovin montaa kivutonta askelta. Viiltävään kivun tunteeseenkin tottui, toisinaan se sai kiljaisemaan ääneen. Paikallaan istuminen oli myrkkyä, alamäet ja rappuset hankalia, uidessa sammakkopotkut alkoivat olla liikaa, sohvalla istuessa jalka oli levoton, öisin särki ja polvi lukkiutui, kävelylenkit päästiin kotiin sisulla, pyöräillessä polvi klonksui. Tuli ajanjaksoja jolloin polvi oli pitkänkin aikaa arvaamaton ja hankala, epämukava, kipeä, jumittui. Söin lääkekuureja, haudoin kylmällä, hieroin geelejä, tähystyksessä yritettiin korjata rustoa.
Lääkäri toki kertoi, ettei tekonivel ole yhtä hyvä kuin originaali ja nuorempien potilaiden olevan vähemmän tyytyväisiä lopputulokseen kuin iäkkäämmät potilaat (tosin tästä olen nyt lukenut vähän päinvastaisempaakin tutkimustietoa). Tiesin, ettei tilanteeni ole kuitenkaan paranemaan päin. Kyse olisi korkeintaan selviytymisestä vielä jokusen vuoden. En myöskään halunnut, että liikkuminen jäisi kivun takia vähemmälle koko ajan. Niinpä pysyttiin päätöksessä mennä kohti uutta niveltä.
Ennen leikkausta kävin tutustumiskäynnillä sairaalassa, jossa hoitaja kirjasi tarkasti ylös lääkitykset, terveydentilan yleisesti ja tarkasti ihon kunnon. Myös hammaslääkäriltä piti olla lausunto, että hampaat ovat kunnossa eikä suussa ole tulehdusta. Leikkaavan lääkärin tapasin muutaman minuutin verran. Toiset tapaavat myös anestesialääkärin. Minun kohdallani oli jo päätetty, että leikkaus tehdään spinaalipuudutuksessa. Myös fysioterapeutti kertoi valmistautumisesta ja kuntoutuksesta. Mukaan sairaalassaolopäiviksi muistutetaan ottamaan omat sisäjalkineet sekä itse hankitut kyynärsauvat.
Olin skeptinen leikkauksen toteutumisesta ihan viimeiseen asti, koska tiedotusvälineet toitottivat koko ajan, että ei-kiireellisiä leikkauksia perutaan koronan takia. Kuitenkin leikkauspäivän aamu koitti, ja eteenpäin mentiin.
Leikkauspäivästä jäi mieleen uutena aamutakin alle puettava kaapu, missä oli aukot, josta ohjattiin lämmintä ilmaa puhaltavat putket. Lämmittely aloitettiin jo odotustilassa, jossa istuin tv:tä katsellen ja kännykkää näpräten. Yksi syy lämmittelyyn oli leikkaussalin viileä ilma sekä paleleminen leikkauksen jälkeen. Muistan, kuinka palelin kuin horkassa olkapääoperaation jälkeen. Hampaat kalisivat eikä sitä meinannut saada loppumaan, joten otin lämmittelyn mielelläni vastaan.
Salissa valmistelut kestivät vajaan tunnin ennen kirurgin tuloa. Häntä en tavannut kasvotusten leikkauspäivänä ollenkaan. Usein olen kokenut spinaalipuudutuksen hieman epämiellyttävänä, mutta tällä kertaa en tuntenut juuri mitään. Se meni varsin mukavasti, ja jalat puutuivat niin kuin pitikin. Minulta kysyttiin haluanko torkahtaa operaation aikana enkä osannut heti vastata. Valmistelujen edetessä tulin siihen tulokseen, ettei minun tarvitse olla ihan skarppina. Leikkauksen aikana kuulin samoja ääniä kuin rakennustyömaalla eli poraa, vasaraa ja sahaa. Homman ollessa loppusuoralla kasvojeni eteen pystytettyä suojausta alettiin purkaa. Näin jalkaani sidottavan, ja kaksi "avaruuspukuihin" (heillä oli kypärät päässä) pukeutunutta henkilöä eli leikkaava ylilääkäri ja erikoistuva, toimenpiteessä avustava lääkäri, pitivät sitä ylhäällä. Mietin, että kenenköhän jalka tuokin on, koska en tunne omiani ollenkaan eikä omani edes mene noin suoraksi tuossa asennossa.
Heräämöstä pääsin osastolle, jossa vietin kaksi yötä. Sain vahvoja kipulääkkeitä, ja ne aiheuttivat minulle erittäin huonoa oloa (tähän sain taas pahoinvointilääkettä). Ruoka ei maistunut. Minulla oli vegaaninen ruokavalio, ja se maistui todella erilaiselta vegaaniselta ruualta kuin mihin olen tottunut. En jaksanut puhua puhelimessa enkä oikein viestitelläkään. En myöskään nukkunut kahteen yöhön, osasyynä kipu, epämukavuus, vieras paikka sekä toisena yönä kovaan ääneen kuorsaava huonetoveri.
Ekat askeleet ilman keppiä alle kolme viikkoa leikkauksesta
Vierailijoita ei koronan takia saanut käydä. Henkilökunnalla oli koko ajan hengityssuojat, meillä potilailla ei onneksi tarvinnut olla.
Leikkausta seuraavana päivänä otin muutaman askeleen huoneen ulkopuolella kävelytuen kanssa. Enempään en pystynyt, koska päässä pyöri. Kuvittelin olevani ainoa ihminen, joka joutuisi viettämään sairaalassa enemmän kuin nuo yleiset kaksi yötä. Mutta niin vain toisen yön jälkeen olin vastaavassa kunnossa kuin muutkin kotiutettavat potilaat. Kävin fysioterapeutin kanssa kokeilemassa kävelyä kyynärsauvojen kanssa rappusissa. Olo ei ole tuossa vaiheessa raikkain mahdollinen: takana iso leikkaus,
kipuja, voimat vähissä, huonot unet, vahva lääkitys, itsellä heikko energiataso, edellisestä suihkusta jo muutama päivä.
Kotona mentiin hetki ja päivä kerrallaan. Tuli joulu, kaksosten synttärit ja uusi vuosikin. Ulos lähdin parin sisälläolopäivän jälkeen. Keli oli vielä tuolloin onneksi sula. Lenkit pitenivät pikkuhiljaa sadasta metristä, korttelin kiertoon ja siitä uusiin kulmiin tutustumiseen. Kepit jäivät pikkuhiljaa pois, lääkärihän antoi luvan varata jalalla heti koko painolla. Jostain syystä minun olisi omasta mielestäni pystynyt kävelemään ilman keppiä nopeammin, mutta jälkikäteen ajatellen sillä ei varmaankaan ole väliä käyttääkö niitä viikon enemmän tai vähemmän. Hankalinta minulle on ollut alamäet. Silloin polveen kohdistuu kipu lumpion alaosaan ulkosyrjälle.
Haava alkoi vuotamaan yhdestä kohtaa useampi päivä leikkauksen jälkeen. Uusi haavasidos oli vaihdettava kahdesti päivässä. Pitkiä vedenkestäviä haavasidoksia oli vaikea löytää apteekista, ja ne olivat hyvin kalliita. Onneksi vuotaminen loppui aikanaan. Sairaalassa sanottiin, ettei haavaa saa kastella niin kauan, kun se vuotaa, ja toisaalta hakasia poistettaessa sairaanhoitaja sanoi, että juuri tihuttavaa haavaa pitäisikin suihkutella. Kumpi sitten lienee oikein jäi arvoitukseksi.
Sairaalasta sain vain muutaman jumppaohjeen. Kuitenkin minulle oli sanottu juuri liikkeen olevan lääkettä, ja muut saman kokeneet muistuttivat ahkeran jumppaamisen tärkeydestä. Netistä löysin lisää kuntoutusohjeita: ensimmäisille viikoille, kuudesta viikosta eteenpäin ja yli kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen. Jumpat ja pidentyneet kävelyt ovat olleet päivän tärkeintä sisältöä ja tietysti lepo kohoasentoineen. Minulle olisi ollut tärkeätä päästä haavan parantumisen jälkeen vesijumppaamaan uimahalliin, mutta koronan takia hallit ovat olleet kiinni koko kuntoutumisen ajan. Hankin edullisen kuntopyörän, jotta saisin liikettä niveleen ja noin neljän viikon kohdalla pystyin polkemaan koko kierroksen. Investoin myös nastakenkiin ja varalta vielä erillisiin liukuesteisiin.
Mustelmat paranivat onneksi melko nopeasti.
Ruoka on ollut suuressa merkityksessä kuntoutumisen aikana ja teehetket ovat olleet tärkeitä.
Joulun aikaan
Keitot ovat maistuneet ulkoilun jälkeen,
samoin salaatit.
Tässä herkulliset marinoidut herkkusienet,
ja tässä proteiinin lähteenä kikherneet.
Ulkoilun jälkeen ruokaisa salaatti valmistuu nopeasti jääkaapin antimista. Rae-, feta- ja vuohenjuusto sekä tonnikala ovat suosikkejani. Kastikkeena käytän maustettua rypsiöljyä. Pinnalle lisään usein siemeniä. Salaatissa on hyvä olla mukana jotain makeaa, melonia, viinirypäleitä tai muuta hedelmää.
Lämpimän talvisalaatin pohjana ovat uunissa paahdetut ruusukaalit ja porkkanat, lisäksi kiinankaalia ja salaattisekoitusta, avokadoa ja lämminsavustettua lohta.
Leipomosta haettu laskiaispulla kruunasi helmikuisen teehetken.
Runebergin tortut nautittiin viikonloppuna.
Asuinpaikkakunnan vaihdoksen myötä lähitienoo on tullut tutuksi kävellen. Aluksi tarvitsin opasta :)
Nyt pärjään jo ihan itsekseni kadunnimiä mieleen painaen ja ratikkareittejä opetellen.
Myös neljän seinän sisällä on tullut vietettyä aikaa. Olen lukenut monta kirjaa, tehnyt käsitöitä ja katsonut paljon televisiota.
Viikonloppuisin olen halunnut ulkoilemaan uusiin maisemiin, jotka eivät ole minulle vielä ihan kävelymatkan päässä.
Kirjoitin tämän postauksen kokemuksestani tekonivelen saamisesta pitkän sairauslomani aikana, koska pidän kirjoittamisesta. Itse etsin netistä kokemuksia saman kokeneilta ja halusin kertoa yhden tarinan lisää. Pian koittaa taas toisenlainen arki. Olen nauttinut talvisesta säästä, mutta odotan jo kovasti kevättä, vihreyttä ja pihatöitä.
- Carola -
